Tytär istuu takapenkillä ja keskittyy elämäänsä sosiaalisessa mediassa. Sormet käyvät, välillä lukee ääneen kommentteja, hymyilee, hymähtelee, on äärettömän onnellinen 'jutellessaan' yhtäaikaa monen ystävänsä kanssa yli mantereitten. Tyttö pieneltä saarelta antaa positiivisen kommentin suomalaisista, tytär lukee tekstin ääneen. Englanniksi tottakai, suomi on häviävä kieli. Jää jalkoihin enemmistön jyrätessä. Kiinaa puhuvia tosin olisi vielä enemmän, mutta heidän nousua saamme vielä hetken odottaa. Tytär puhuisikin mieluimmin vain englantia. Vähän tulee eräs rokkari mieleen, onneksi vain vähän. Tytär kuitenkin puhuu suomea vielä ilman korostusta ja taitaa vierasta kieltäkin erinomaisesti. Kuljettaja katsoo peilistä tytärtä, hämmentyy ja tokaisee Ai me vai? Me suomalaiset? Täh? Katsoo ulos, on pimeää, mustaa, lunta ei ole vielä satanut, sadetta tullut senkin edestä. Hetken sosiaalinen media hyrähtelee, kuljettajan kommentti on kirjoitettu mukaan keskusteluun. Hän tervehtii keskustelijoita ja vilkaisee peiliin, tytär on omassa maailmassaan, maailmaan tällä hetkellä mahtuu vain käsissä tapahtuva tietoliikenne.

Tyttäreen voisi saada yhteyden jos ajaessa voisi kirjoittaa viestejä. Kuljettaja voisi kysyä kuulumiset ja varmemmin saisi vastauksen – kirjoitettuna, voisi myöhemmin tarkistaa kuulumiset, jos vaikka muisti pätkisi. Kyyneleetkin olisi helpompi siirtää tekstimuotoon, ei tarvitsisi voidella kyynelkanavia. Ellei sitten olisi kirjoittanut niin eläväisesti, että lukija saa tunnekuohun. Ajatusta voisi vähän jatkojalostaa.

Saisipa taudin siirrettyä kehosta. Parantua ei voi, mutta jos taudin saisi siirrettyä ulkoiselle tietovälineelle, olisi kuin tamagotchi aikoinaan. Hoitaisi potilas-tamagotchia, jos ei hoitaisi hyvin -> palaisi taudin oireet diagnosoituun. Varmasti löytyisi erittäin hyvin hoidettuja tamagotcheja.

Kuljettaja jatkaa ajoaan, tytär seurustelee omassa maailmassaan ja ehkäpä joku jossain keksii jotain villiä ja toimivaa, eikä tarvitsisi edes olla niin villiä – kunhan olisi toimivaa.