Sairauden tunnustamisesta neljä vuotta. Pudotus pimeään, haparointia mihin tarttuisi ettei putoaisi lujaa. Lisää sairastumista, joka vaikeutti tarttumista mihinkään. Onko millään mitään väliä? Tässäkö tämä nyt oli? Haaveet terveestä vanhuudesta, liikkuvasta seniorielämästä voisi unohtaa. 

Yritin tarttua vertaistukeen, kirjoittamiseen, pilatekseen, mindfulness-kurssiin, ympäristön muutokseen, eläinterapiaan, maalaamiseen ja vaikka ties mihin, tuloksetta. Lääkäri suositteli sopeutumiskurssia, pyristelin vastaan kunnes otin järjen käteen. Mitään ei ole hävittävää, vain voitettavaa. 

Keväällä viiden päivän kurssi kuntoutuskeskuksessa, joista kolme päivää puoliso mukana. Tuntui hurjalta juosta asiantuntijalta toiselle, lääkäriä ja sun muuta ihmiskehon asiantuntijaa oli joukko paikalla ja meitä terveyspoikkeamia eri terveyspoikkeamaryhmistä vielä isompi joukko. 

Ensimmäinen kurssi meni toisiimme tutustuessamme, puolen vuoden kuluttua oli toinen kurssi. Toinen poikkeama oli saatu hallintaan, ei estettä liikunnan lisäämiselle. Silloin oli aika kypsä ratkaisulle, tehdä jotain itseni eteen muutakin kuin odottaa tilan huononemista. Vertaisryhmä oli samoilla linjoilla, kaikilla sama tunnelma. Kurssilta tietoa ja kotona toimintaa. Valoimme toisiimme tsemppihenkeä ja lupauduimme potkimaan toisiamme persuksille, periksi ei anneta.  Tästä alkaa operaatio "Minä määrään tahdin". 

Ensimmäinen vaihe oli aktiivisuusrannekkeen hankinta. Unen määrä ja laatu, kehon liikkumisen määrä ja ennen kaikkea liikkumattomuuden määrä, askeleet. Nämä lukemat kertovat jo paljon mitä pitäisi tehdä normiaktiivisuuden kanssa.

Toinen vaihe oli kuntokeskukseen jäsenyyden hankinta.

Kolmas vaihe oli Personal Trainer, vertaishenkilön kanssa yhteisesti.

Näillä eväillä ja näillä tunnelmilla, eteenpäin!