Viikolla metsälenkillä koira kävi uimassa, ojassa. Syypää uintiin oli emäntä, keskittyi kuvaamaan tarkkailun sijaan. Hihna oli lyhyellä, että koira ei keksisi mennä yli. Keksi se, ilmalento päättyi naruun ja tuli märkää ja kylmää kyytiä. Emäntä tajusi liian myöhään ja epäili jo joutuvansa mukaan uimaan, tassut eivät meinanneet saada pitoa ojan reunasta.

Sama oja muutamaa päivää myöhemmin, nyt tarkoituksella oltiin ylittämässä. Reuna oli muuttunut entistä liukkaammaksi. Koira selvitti ylityksen mallikelpoisesti, emäntä ei. Isäntä harmitteli kameran puuttumista, emäntä ei. Lapsuus palaa pikku hiljaa kömpelyyden ja painon lisääntyessä, kunhan vielä oppisi nauttimaan tuosta plutaamisesta.

Aamusella kävin mulkoilemassa ojaa, kyllä tähän keinot keksitään. Lankku tai pari, niin emäntäkin selviää kuivin jaloin. Samalla reissulla kuvailin vähän koivun koristeita, pitääkin vähän tutkia lajikkeita.

Nämä ovat vielä tutkimatta. Alla oleva pakurikääpää, luulisin.

Maanantaina jälleen koira ja minä ojan toisella puolen ja kotiin olisi päästävä. Mittailin ojaa, yli on mentävä. Edellinen kohta ei enää kelvannut, petollinen on, vie koirat ja emännät. Valinta suoritettu, lähtökohta tuntuu napakalta ja toinen puolikin näyttää tasaiselta ja pitävältä. Vasen jalka ponnistaa ja oikealla vastareunalle, upeaa. Koirakin katsoo emäntää iloisena ja odottaa omaa vuoroaan. Koiran hyppy on pitkä ja korkea, tilaa jäi reilusti ylös ja taakse. Nippanappa emännän loikka ja verraton koiran loikka, näillä mennään.